Kylliksi kyhnytystä

Onnea on...turvallinen kaverikoira

Kyllä on kylliksi kyhynytetty tässä talossa. Koitti se tällaisekki ajat meille..vaikka onhan tuota kyhynätty ennenki...silloin muinoin, vuonna -99 taikka läheisesti tuohon aikaan liittyen oli se Oliverin kyhynytys ajankohtaista. Se oli rajua ja se kesti pitkään. Siinä oli monenlaista ongelmata, voi kauhia...onneksi sille syy löyty, se oli se sieni. Poikaparka sen jostain mettästä nappas jalakansa haavaan, ja niin tuo houkka pääsi yleistymään. Ja vuosia sen kans taajottiinki. Vaan viimein löyty rohto, ku vikaki selevis. 

Mutta että mikä helekatin kyhynytys tämä nyt sitten on..se tuli tuon pienen ihmeen myötä tähän taloon. Oli korvapunkit ensteksi tapetilla, sitten hilsepunkit ja mulla alako epäilyttämään, nottako tässä täitäki olis. Taikka jotaki näistä eellä mainituista. Ja kruununa kakussa, menin tyttöjä ruokkimaan häkkiin. Lauha päivä=ulkopäivä arktisilla koirilla. Niin äläs ollakkahan, Helinä kuluki karvareuhka kallellaan. No, heti siinä syynäämähän sitä korvaa, että mikä sielä kuhisee. Verillä oli korvanlehti ja ryysteessä korvat. No, korvalääkäriin sisälle sitten. Puhistusta ja turahutin Canofitet perään. Otita-Para purkinki väänsin auki, että pitänee seki sitten vissihin ottaa käyttöhön. Ja perjantainen koiranpissittäjä, virallinen valvoja Virpi totesi tänään, että kyllä ne sinun koirat kynsii vieläki...ja tämänhän minä toki tiesinki...kynsii ne. Vähän liikaa. Vaan jos ne on täitä, niinku kohtaki mahollista seki, koska näitä on kuulemma tavattu, niin vaikka ne olis kuolleet, niin niistä jää vielä kutinoita nahkalle, että olisko tämä semmosta jäläkimaininkia. En tiiä, mutta hermot kohta menee. Aattelin tuosta Pietan vaaliasta kuonosta, että kohtako sillä anemia on, ja sehän tarkoittais sitä, että sillä on ollu kunnon verenimijöitten hyökkäys...

Tänään aloin funtsimaan, että miten teen jatkohäätöjen suhteen. Pietalle paukasen huomena Strongholdin, se on selevä se, ja jos laskisin että muu sakki olis vajaat 3 viikkoa Bayvanticin voimalla turvassa ens tiistaihin asti, ku vien Pietan rokotuksille ja tehään jatkosuunnitelmat..sillon on Pieta saanu Advocate x 1 ja Stronghold x 2. Ja jos vielä sillonki kutiseen, niin ohan se ihime! Voi hemmetti, mikä show tästä tulikaan. Olen pessy koirien petivaatteet ja vehkeet, mutta täytynee huomena vielä toistaa sama. Tästä tuli ihan saakelillinen urakka. Ei ole tarttenu tänä vuonna palijon muuta surra ku tätä kyhynytystä ja tätä paskaa jalakaa, nilikkaa. 

Näjesse, ku tässä tekstiä keherätessä nousee käyräkki korkialle, eikä ne ole niitä onnen käyriä, vaan ihan ovat muunlaisia. Mutta yhtä kaikki, pentu on tosi tosi ihana ja jees, mutta opintomatkalla ollaan, ja tiellä on kuoppia... 

Oih, sitä onnen päivää, ku mulla on jalaka kunnossa ja koiralaumalla on ihot kunnossa, eikä kellään kynsitä ja kaikki on terveitä...vaan kaakana saattavat olla net ajat, molemmissa suhteissa. 

Pitänee miettiä sitten muuten tuota koiran pesuaki, koko sakki samaan soikkoon, samaan myrkkyyn kylypömähän...hmmm..huoh ja voih!

Pikku-Pietaa muutaman kuvan verran

 

Pieta 11 viikkoa

Tänään ollaan sitten eletty Pietan kanssa 4 viikkoa yhteistä eloa..onhan se ollu mieluisaa, ei parane valittaa. Toki ajoittaista myrskyä on tuon raaputuksen vuoksi kestetty, eikä se huoli ole oikein vieläkään laantunu..kyllä niitä sessioita tulee edelleen ja korvat on vähän ryysteessä, ja korvalehet jotenki jännittävän "raidalliset" taikka jotaki...ka nyt meinaa tulla kirijakieltä...korjataan... niin, että semmoset raijalliset ovat korvanlehet ja suuuret, niin kauhian suuret. Varmahanki siksi, että saattais kuulla hyvin. Nääh, kuha ei liian isoiksi kasva. Ja tuo häntä, se on kippura. Siinä on kait se J-mutka, ei J-pussi, suoraan suolistoleikkuksesta, vaan mutka ja olikohan tuo jossaki mainittu paimenmutkaksi...pikku ongenkoukulla taivaallinen nimi. Joode. Vaan pahalta vaikuttaa häntä vielä tässä vaiheessa. Toivotahan siihen kovasti parannusta, mutta taitanee olla peli menetetty. Mutta vielä piän ainaki kyynärpäitä ristissä, jos sillä vaikka mutkat oikenee. 

Se tuolla ulukona paukkuu taas täyvenkuun pakkanen, se on taas päälle kolomenkymmenen, -35 kohta. Minä ku en ole ulukona käyny juuri, ku ovisuussa, niin en oikein osaa sanoa juuta, jaata, eitä, enkä mitään muutakaan siitä...mutta palelis varmahan, jos ulukoilla pitäis. Vaikka kyllä mieluummin ulukoilisin, ku sisällä nilikuttaisin. Selevästi mieluummin. 

Käväsin perijantaina nilikan mri-kuvissa isossa sairaalassa ja sen jälestä kuulemassa ortopedin vähiä puheita. Se oli mielekäs hetki, ku makasin jalaka tuubissa, korvissa peltorit ja raadio soitti hyvää suomalaista iskelmää, suorastaan rentouttava kotimainen puolituntinen. Se oli sitä. Olisin voinu jäähä siihen, mutta olis tullu makuuksille hintaa. Viijettä tuntia käyvessä koikkasin sielä sairaalan käytävillä, nälässä, eikä ees kenkuttanu yhtään. Mutta hiki tuli. No, niin sitten tosiaanki se ammattimies katto ne kuvat sillalailla pikakelauksella, hän ei siis ollu raadioloogi, (ei muuten liity siihen kotimaiseen puolituntiseen yhtään millään lailla) vaan ortopedisti. Siinä oli jossain taluksessa verta, jotain kontuusio vammasta varmaan tarkotti sanoa, mutta ei ääneen kuitenkaan...no, kyllähän se jotain sano, mutta ei liikaa ainakaan, missään nimessä. Ja tuon kontuusionki kuulin lääkintävaksilta, ja senki vielä, ettei ole aivan selvä tämä homma tämän nilikan kanssa. No, muusta tiiä, mutta kipiä on edelleen. Uutena kipuna kantapää, pohjasta siis, nilkan vasemmalla sivulla joku jää jumiin ja paukahtaen aukiaa..lukkiutuu-haa, ku en tuota sanaa ensin huomannu...mutta siis lukkiutuu ja löysää. Äsken siihen akilleksen ja sen molliluun viereen pisti, ku puukolla olis pukattu..ankiata hommaa. Mustaki on vielä tuo koipiraukkanen. Onneksi siinä on kuitenki semmonen soft-castista tehty tarroilla kiinitettävä kipsin tekele, uskaltaa ainaki vähän kävellä. Mutta vieläkö mitä, se on tuo lonkkaki alakanu temppuilemaan, kipiäksi menee tietennii, ku kävelee ku kameli..mutta me ootamma ja katomma, mikä tämä on...ja toivon, että se kotimainen puolituntinen tutkii kuvat tarkoin ja kertoo, mikä tovellisuuvessa on rikki.

Ja sitten...jotta ei asiat tähän vielä loppuis mainitten vielä siitä mukavast matkasta aamulla sinne isoon sairaalaan, taksissa. Oltihin minä ja alamittanen, sitten kuski ja joku potilas x. Net kuskin kans puhuit ja nauroit koko matkan, että mullaki hymyilytti, vaikken saanu mitään selevää. Oli niin soman kuulosta, tuli aivan semmonen onnellinen olo itellekki. Ja se potilas x kerto, että joskus on sairaalassa ollu semmoset mausteet ruuassa, ku kylymä ja kuuma...hah hah, varmahan makiat mausteet!

Palatessa oltihin eri taksin kyytissä ja ku sieltä ison sairaalan aulasta kalastin sitä taksi kuskia ja löysinki viimein tunnusti se onneton, että hän arvas heti, että minä olen sairaanhoitaja! -mietin, että mistäköhän? En tiiä, mutta joku viksu veispuukissa keksi, että se on se säjekehä pään päällä! Niihän se varmahan muuten oliki se...

Ja sitten seuraavaan asiaan: meillä on ehkä hyvä kennelnimi tiiossa. En kerro vielä, mutta sitä ei ole vielä kellähän muulla. Ja sitten vähän suunniteltiin Helinälle pentuja isäpapan kanssa, sulho on hakusessa, mutta joku asiaan perehtyny hoitanee sitäki puolta...niin ja mummo on kuollu. -no, siinäpä sitä kuulumisia suurten tapahtuminen keskeltä (tarkottaa kinkkausta keittiöön, tuijottamista jääkaappiin, josta mitään ei saa syyvä, kaapin sulkemista, juomista kolmatta litraa vettä, vessan kautta jääkaapille, tuijottamista ei sallittuja aineita, vettä, vessaan, koirat pissalle, vessaan itekki, puhumista puhelimessa ja vastaamista mitä kuuluu? kysymyksiin, no herran jestas, mitä tässä voi kuulua, ku kierrokset on välillä jääkaappi, vesimotti, vessa ja uluko-ovi, yritystä maata sohvalla, kunnes kusettaa, ja koirallaki kusettaa, eiku se ehtiki jo pissata lattialle) että runsaat on tapahtumat, one! Ja ene!

Ja lopuksi kuva Pietasta 11 viikkoa. Olokaappa hyvät! Elikkä He! -se on muuten sallaa ja tarkottaa ole hyvä!

Virpi, paa viestiä, jos löytyy virheitä, en jaksa tarkistaa! :O)

Tuhkavuorten Yön Kuutamokeiju, Pieta 11 viikkoa

Pihka tietää, mitä voi voittaa, ku seisoo hyvässä asennossa. Herkkuja

Nilikuttaa

Urheilu on vaarallista. Vaikken ees urheillu. Lähin vain lenkille, kävellen. Oton ja Helinän kanssa. Sitten se vaan väännähti ja pamahti. Nilkka. En päässy kyllä ko 50 metriä kotua..naapurin kohalleppa tietennii...pitihän siinä vähän vaaniskella, ettei naapurissa nähä, että mitä tuo könyää..No, siittä on aikaa jo hyvän tovin, puolitoista viikkoa. Vika ei ole parantunnu. Koivessa on kipsi, mutta kipiä on silti ja astua ei sen päälle kestä. 

Äiti rakas, Pieta, Otto, Pihka, Helinä ja jotain muuta on taiteilija nähnyt tätä tehdessään

Ja niin soittivat sieltä isosta sairaalasta, että huomenna aamusta pitäis olla MRI-kuviin lähössä klo 5.30 ja sitten ortopedin tutkimuksiin...ei sillä, ettenkö olis jo kerran käyny lks:ssa jonku kirurgisen ihmisen tutkimuksissa, mutta semmonen piilossa käpälöinti ei sitten tainnu kuitenkaan selvittää vamman laatua...ja seki jäi vähän raapimaan, että hoitaja toteaa aivan ku päivän tärkeimmäksi työksi, että eihän tämä pahalta näytä, ei tämä näytä miltään!!! Siis, mitä ket***ua hän siinä arvioi minkään ulkonäköä. Totesin kyllä, ettei näytä pahalta, mutta tuntuu sitäki pahemmalta. Ja varmaan sen vähäisen "näkymisen" vuoksi vain niinku hiplattiin sitä. Mutta kyllä minä tunsin sen itse kokeneena, ettei ollu ihan ainakaan pikku venähys nivelsiteissä...kyllä raapii tuo tuollainen....no, hänkin tai hekin ovat kuitenkin vain ihmisiä, eivätkä ole itseään valinneet...joten annettakoon olla. 

Pietalla taas pientä kyhnytystä ilmoilla. Mietin, että koska uskaltaisin antaa sille Stronghold nro 2? Ehkä ensi viikolla sitten...pitäis varmaan taas madottaa, mutta pitäis sitä Milbemaxia saaha eläinlääkäriltä. Toki se tuolla Strongholdillaki hoituu. Olen yhen Canexin antanu, 1 Advocate, 1 Stronghold...pitäis lähtiä..ku jotenki viotuttaa (älä lue väärin tätä) tuo täysin kiilloton turkki, ja kyllä pennuillakin voi turkki kiiltää, ja on vähän semmonen matomahan näkönen...vaikka ruokapuolessa ei pitäis olla vikaa, vaan turkin pitäis olla kiiltoisampi. Minun näkemyksen mukaan. Ei ole ollut muita kiillottomia pentuja, mutta kyllä tästäkin vielä kiiltoisa tulee, varroppa vaan!

Pietakin eläytyy tähän rampakauteen nukkumalla kävelysauvojen kanssa.

Pieta 10 viikkoa tänään

Pieta ulkoilemassa 10 vkoa

Aika sukkelaan kulkevi. Pietaki jo 10 viikkoa vanha. Ihan ku se olis oikiasti semmonen vanha sielu pienessä pennussa. Jotenki semmoinen valmis koira. Ehkä se johtuu siitä, että se on niin rauhallinen ja semmoinen "epäpirullinen". Muistellakseni Helinän vastaavaa ikää ja pentuaikaa, niin huh huh! Ei voi puhua samana päivänä. Olihan se pirullinen. Aito sellainen. Tosi villi! 

Pieta on niin jotenki seesteinen. Ja hirmuisen leimautunut minuun. Aamuisin se tulee vessaan minun kans tuunaamaan hattaraa...välillä sinne tulee myös Otto ja niin pieneen vessaan änkäydyttyämme ollaan aika lailla sillit purkissa -meiningillä lähdössä aamuun. Mutta mikäpä siinä. Sopu sijaa antaa.

Pietalla aarre suussa

Olen loukannut Helinän ja Oton kans lenkin alkumetreillä nilkan viime tiistaina, illalla. Se onneton rysä väänty varmaan maahan astuessaan täysin sisään päin ja sieltä kuului tajuton pamahdus. Vajosin saman tien maahan, enkä siitä noussu. Makasin siinä järjettömässä kivussa ja ajattelin, että saa nähä, miten päin jalka on ja toivoin koko ajan, ettei Otto ainakaan pyörittäisi narua sen ympärille. Kipu oli jotain käsittämätöntä, ja siinä iski kamala horkka sen kivun myötä alle minuutissa. Joku kuvaisi sitä infernaaliseksi kivuksi. Yritin kaivaa puhelimen ja soittaa tuskaisena äidilleni, että tulee hakemaan koirat pois ja minutki potkurilla. -ja tässä tulee jutun tärkein pointti...hinasin itteni lumipenkan taakse piiloon, ettei naapurit vain näe! Suomalaista! Sen verran olen ensiavun sairaanhoitaja, ettei kotoa löytynyt yhtään mitään sidosta, kaulaliinan lisäksi, millä sitä voisi tukea, vaan piti lähteä käymään ensiavussa. Sattuipa sairaankuljetus olemaan pihassa ja niinpä nilkkani pääsi tuttujen hoitajien tutkittavaksi. Ja vielä samana päivänä löysin itseni lks:n ensiavusta nilkkani kanssa. Ei murtumia, vaikka erikoistuva kirurgi näin alkuunsa arveli. Sanoi, että huomenna saat kävellä! Hah! Millähän sitä kävellään? Eilen olen kävellyt ilman keppejä, mutta nilkkaa ei voi, siis en pysty taittamaan ja kävelen sillä läpsytellen, kunhan se nyt vain leikkii toista jalkaa..ja ylihuomenna töihin. No, jotta ei aivan liian hyvältä tuntuis tämäkään, niin pikku kuumetta pyrkii kehittämään mulle, tosin kurkkukin on kipeä jostain tuolta tooosi kurkun alapuolelta, eli ei kurkusta ollenkaan. 

Mies ja lapsi lähetettiin minun puolesta kameran kanssa haukkaamaan raitistia ilmaa koirinensa. Eli Otto ja Pieta pääsi järvelle nauttimaan pakkaspäivästä. Yritän tähän sitten saaha muutaman otoksen tuolta reissulta.

Pieta kaunokainen

Suruja ja iloja- Oliver on poissa ja Pieta on tullut taloon

Hmmm...ompahan tullu oltua melkolailla laiskana...olikohan 25.10.2012 viimeinen kirjoitus...Olen jo yhet nootit saanu laiskuuvesta...mutta nyppä ryhistäyvyn.

Niinku tuossa otsikossa sanotaan, Oliver on poissa. Se päivä oli sitten 16.11.2012. Perjantaina yöllä heräsin siihen, että jotain kolisi eteisessä. Menin kattomaan, niin Oliver oli siellä jalat levenneenä, menossa ulos, mutta ei päässy. Se ei pysyny pystyssä. No, saatiin jotenki asiat sujumaan päivän ajaksi, kävin töissä ja kun tulin takasin, niin tajusin, ettei ole enään Oliverin kärismyksiä syytä jatkaa. Soitin Kittilän päivystävälle eläinlääkärille ja sovittiin aika sille illalle, ja niin lähti Pepe viimeiselle matkalle. Oli se kuulkaa itkua ja huutoa mulla ja Annilla. Aivan kauhistuttava matka. Ja siellä eläinlääkärillä ei meinannu Pellervoinen nukahtaa millään, se hätääntyneenä läähätti ja toimenpide kesti luvattoman pitkään, puoli tuntia ainakin. Ja me vollotettiin! Voi pojat, me vollotettiin! Viimein Pepe sulki silmänsä ikiuneen ja me tursattiin edelleen ja silitettiin sitä viimeisen kerran (iik! Itku tulee vieläki)! Kotia ajettiin kovassa päänsäryssä ja itkunsekaisessa naurussa. Samin kanssa haudattiin Oki muitten viereen ja taas tursattiin. Illalla saunassa naurettiin, itkettiin, naurettiin, muisteltiin Pepeä, itkettiin ja taas naurettiin. No, on Pepellä kuitenki hyvä olla. Olihan se jo 14,5 vuotta. Se palleroinen syntyi siis ainokaisena lapsena äidilleen 3.6.-98 ja kuoli 16.11.2012 Rakkaimpana koirana minulle, IKINÄ! (taas itkettää!)

No, vanhoista kokemuksista tiiän, että elämä jatkuu. Ja niin se jatkuu nytki...kaikella on aikansa ja niistä syntyy omat muistonsa. Kiitos Oliverille kaikista ihanista vuosista ja keveät mullat sulle! Olit suurin aarteeni!

Niin siinä elettiin pienkoiratilallisen eloa joku kuukausi. Laitikkalassa oli syntynyt isänpäivänä porokoiranpentuja, joista meille oli tulossa yksi tyttö.

Sitä ootettiin, kun kuuta nousevaa saapuvaksi ja saapumispäivä oli ennen uutta vuotta viikonloppuna. Kaikista hyvistäkin suunnitelmista huolimatta emme päässeet sitä hakemaan. Kumpikaan auto ei käynnistyny lauantaina, me jo istuttiin autossa ja tavarat ja Otto pakattuna kyytiin. Mutta mihinkään ei päästy. 3,5 tuntia yritettiin, mutta ei...no, sitten ei..siinä aika pian kuitenki kävi ilmi, että meidän Pieta ja Sodankylään menevä Liekki-neito pääsevät junaan ja saavat sieltä holhoojan, joku Liekin äidin tuttu. Ja paremmin, kuin hyvin meni ja pennut oli Sodankylässä sunnuntaina. Saatiin VR:lta rahat takaisin ja säästyttiin pitkältä ja rankalta reissulta.

No, niin saatiin Pieta sitten haettua. Mutta mitä kummaa? Se kynsi ittiään kuin raivohärkä...jo uudenvuoden aattona piti Pieta viedä Minnan syyniin Kolariin...korvapunkkia epäiltiin vahvasti. Advocate-lääkkeet sai siinä. Pari hyvää päivää ja sama meno jatku. Korvalehdet oli punaiset ja tulehtuneet...no, näitä sairastettiin plus muuta kutinaa ja sutinaa tähän viikkoon asti ja nyt näyttää rauhallisemmalta. Mutta väki on hoidettu Strongholdilla ja Bayvanticilla...jospa se siitä.

Mutta kutinat eivät ole pääasiat. Vaan tämä pieni porokoiranpentu.

Se on nimeltään Tuhkavuorten Yön Kuutamokeiju. Väri on parkki ja sukupuoli tyttönen. Ja kutsumme häntä nimellä Pieta.

Se oli niin valoittavan avoin ja reipas pentu uudessa kodissa, että oli nähty vaivaa pentujen sosiaalistamisen suhteen. Ei pelätty imuria, ei ääni, ei mitään. Reipas, rohkea, mutta ei mikään hulliainen.

Sanoin eilen Samille, että tuo koira on niin rakastettava, siis RAKASTETTAVA! Jotenki aivan loistotyttö!

Se nukkuu yöllä hyvin, ei tee pahojaan. No, pissii välillä sisälle, mutta sen eteen tehdään luonnollisesti töitä kovasti. Nyt on ak:lla jalka vähän toistaitoisessa tilassa, niin kaikki liikkuminen on tuskallista, enkä ehdi oikein simahtelemaan sitä pihalle viemään.

Yritän vielä löytää pari kuvaa tähän...ja lupaan kirjottaa vähän aktiivisemmin jatkossa. No, tulossa onkin kiva vuosi...mätsärillä aloitetaan Pellosta helmikuun alusta, sitten tulee maaliskuun alusta Levin mätsäri..huhtikuussa alkaa näyttelyt, joita jatkuu sitten pitkin kesää ja syksyä. Ja kasvattajakurssille olemme menossa rakkaan aviomieheni kanssa helmikuussa..tiiä, mitä tästä hommasta vielä tulee. Viimeinkin.

Tuhkavuorten Yön Kuutamokeiju l. Pieta noin 7-8 viikon iässä

suhteellisen surullinen näky

Ottoa hämmensi tuo pieni karvakerä, joka tulee ihan liki..siinä iso poika, oli ihan IIIIIK!

Kun Helinä oli selvinnyt 3 päivän mökötyksestä alkoi se riiviöksi ja tuli pöydälle lukemaan lehtiä ja kerjäämään

Meripoika Pieta-tyttö. Tämä frisbee on suuressa suosiossa ja sen läpi on kiva sujuttautua

Tässon koko jengi Pieta, Pihka, Otto ja Helinä

Yritettiin kuvata korvia, mutta saatiinki kieli

Piepposka ulkoilemassa

Sisko ja sen veli. Pieni ja sen vartija.

Ensi unet uudessa kodissa ja Pihka teki sen, minkä Otollekki. Otti heti hoiviinsa ja teki olon turvalliseksi ja hoivas siihen asti, että muut rupes pitämään täysivaltaisena jäsenenä, nyt Pihka katsoo vain perään, kun toiset leikkii...mutta on hän ottaa tulijat vastaan ja huolehtii niistä, kunnes olo on kotoisa ja turvallinen. Ihana, viisas koirani!