Tytöt ja pojat

Oton maalima on nyt sekasin. Se on sitä ihan oikiasti. Helinällä on juoksu alkanut aivan vasta ja Pihka taas kiinnostaa jostain ihmeen kumman syystä aivan tavattomasti. Otto nuuhkii ja yrittää tassuilla käännellä tyttöjä, istuu vieressä ja kuolaa. Siis ällöä, se kuolaa. 

Pihkalla ei ole mitään näkyvää juoksua taaskaan havaittu, mutta jotain kummaa siinä on. Sillä on karvat pois nisistä, ja Otto tykkää siitä ihan simona. 

Oton perintöpomppa

Otto lähössä lenkille, mutta joutessaan vielä tyttöjä ärsyttää häkissä

Sami kävi Oton kans tänään pitkän kävelylenkin. Se oli menny vapaana poroaidan ohi, jossa oli vielä porojen lisäksi ihmisiä, mutta ei ollu tieltä poikennu, kun kielletty oli. Viksu poika. 

Me taas puolestaan käytiin Helinän kanssa tuolla vaarassa kävelemässä jonkun tekemää lumikenkäilyreittiä. Siellä oli niin kaunista, että aivan ah! Minä heittäyvyin siellä hankeen selälleni ja annoin itelleni hetken aikaa hengähtää rauhassa, ja vain katsella taivasta. Makasin siinä niin kauan, että takamus paleltu. Mutta oli se ihanaa. Siinä mulla tuli mieleen, että ihiminen ihan selevästi vaatis laavu-/kotayön ees kerran lumiaikaan ja kerran sulan maan aikaan. Sitä minä kaipaisin. Ja toisaalta kaipaan ehkä aivan eniten Naruskan mökkiä. Siellä oli niin ihanaa olla. Ei ollu sähköä, ei tullu vettä. Takkatuli, ihana mökki, sauna ja luonto. Voi järjettömyys, miksi sen arvon ymmrtää nyt. Minäki sillon vain totesin, kun myynnistä alettiin puhumaan, että jo tuon vain saa myyvä, eihän siellä kukaan ees käy. Mutta nyt kävisin, haluaisin käyvä, muttei ole enään missä käyvä. 

Huomenna olis taas töihin lähtö. Saapa nähä, kestääkö näitä maanantaita pitkään. Vai jokohan minut pian heitetään pihalle? Onhan tuota tullu sanottua jotain epäkohdista, joten varmaan kuitenki lähtölaskenta on alkanu. No, ei auta. Sen olen oppinu, että mitään ei saa, jos ei yritä. Ja olen kai kokenu, että epäkohtiin pitää puuttua, ja niin olen teheny...lopusta en tiiä...Luultavasti kuitenkin varmana pidän sitä, että loppujen lopuksi se joka lehellä soittelee olen minä ja sitten se saku sammakko. Mutta koska kaikkea ei voi onneksi ite päättää, niin tämäki olokoon niitä tuntemattomat ovat Herran tiet- juttuja...

Kieli on kipiä, se on niin tajuttoman arka, että ärsyttää. Siis, kaikki vähänki väkevät ja muukki ärsyttää sitä. Kaikkien näitten vuosien jäläkeenkö se nyt nuista astmalääkkeistä on loukkaantunu. Miksi? 

Ai niin, sanoinko minä, että Otto paino vain 42 kg. Vain siksi, ku Oton velipojat painaa päälle 50 kg, jopa 53 kg tai jotain. Ja korkeitaki ne on, 70 cm. Aivan mahoton. Toivottavasti Otosta ei tule niin isoa. Sille riittäis tuo 67 cm. Haluaisin rajoissa olevan koiran, jolla ei ole mitään hylkäävää virhettä. Voi yhen kerran, että minäki jaksan taas haaveilla siitä menestyksestä...Aina pitää yrittää toivoa parasta ja luottaa siihen, että joskus on minunki vuoro, vaan tuntuu olevan peräpään numero jaettunna siinä numerolappujen javossa. Jooo-o. 

Otto on vähän murkkuikänen. Toissapäivänä oli neuvonpitoa siitä, että saako toisten koirien ruokia mennä syömään, jos toinen ei syö. Helinä ei syöny, ja Otto olis halunnu syödä. Pukkasin sitä pois kädellä ja eikö mitä, siitä se rontti hikeenty. Suuttu tosissaan, mutta niin suutuin minäki. Meillä tuli painimatsi olkkarin laattialla. Siinä kuule vaihettiin tuimia katseita ja tiukkoja otteita. En antanu periksi, mutta Oton oli pakko. 

Matolääkkeet annoin eilen Drontal compit heitin tessuille naamaan. Jotain hässäkkää on kai ruokapuolessa, tai sitten vielä jotain sisäloisia olis...Otto ripuloi, ainaki lenkillä. Okille ei maistu enään ruoka. Helinäki kieltäyty yhtenä päivänä syömästä. Ja se on aika ihme, Helinä on nimittäin superahne pystykorvaksi. 

Olisko tässä taas yheksi kerraksi asiaa...olisko? 

Tänään olen muuten jaksanu haaveilla lomasta. Olen kattonu ja ihaillu paikkaa, johon on matkan tarkoitus suuntautua. Sitten minä jo suunnittelin seuraavaa reissua. Olispa kiva lähtiä jouluksi Kanarialle, olisko? Minusta tuntuis siltä. 

Helinä ja Pihka tykkää korkeista paikoista

Ja sitten käsi...se on sitten pirullinen tuo vakuutusyhtiö. Ei ole työtapaturma, jos töissä sattuu, voi helvetti! Nyt se on sitten jossain muutoksenhakulautakunnalla. Jos olisin jotenki varakas, niin sanoisin, että oikeuteen mennään tämän homman kans ja katotaan kuka maksaa ja kelle. Mutta eipä taija säästöt riittää moiseen. Ei omat, eikä naapurinkaan säästöt. Nyt kuitenki ku vitkuttelivat tämänki päätkösen kanssa, meni umpeen se aikaikkuna, joka tekis maholliseksi ees sen, että saisin Kelasta matkakorvaukset. Mutta ei, meni perketi umpeen tuoki päivä. Eli olen nyt siis maksanu ensin 89 € käynnistä ortopedilla, ja sitten kyytit, jotka siis jäi saamatta 85 €. Kyllä siinä ihmiselle lovi tulee, ku rahalle on muutaki käyttöä. En tiiä, mutta tätä(kään) en niele. ENE!
Ja sormi, joka niin närää aiheuttaa minun ja vakuutusyhtiön välille on viime aikoina äityny niin kipiäksi, että aamusta jo herätessä pakottaa niin pirusti. Yritän olla syömättä särkylääkkeitä, koska olen mielestäni niitä niin paljon syöny, ettei ihiminen aivan määrättömästi niitäkään kestä, ainakaan minä, mutta tänä aamuna mietin, että pitikö ottaa Panacodia..en ottanu. Periksi en anna. Mutta pitkään pitää oottaa, että ehkä kuntoon peukun saan, kesäkuulle asti. Mutta kyllä minä jaksan oottaa, jos vain jaksan muuten. Sehän on toisaalta ihan hyvä ajankohta, jos vaikka miettii sitä, että Sambo lähtee kesätöihin. Olis kuiten yks ongelma vähemmän...se lapsenhoito-ongelma. Joka onki maailmassa yks iiiiso kysymys. Onneksi on naapurissa yks ihana enkeli, se on tuo Virpi! Iliman sitä, ei oikeasti olis mistään tullu mitään. Kaippa se kuitenki on niin, että kun tämä asia on Virpin kautta kunnossa, niin muut asiat voi sitten ollakki vähän sinne päin. Onhan se niin iso asia, että asiat sujuu ja lapsi on kunnollisessa paikassa, että sen vuoksi antais mitä tahansa. Tai no, en kuitenkaan kunnalle maksa tyhjästä. Mutta Virpi on painonsa arvonen kullassa, tai minun painon verran, ja se on paljon se! Jos Virpi luet, niin kiitos ja olet aarre!

No, jos vähän tästä tammikuun kiristeltystä jotain sanoisin, niin sen verran, että painohan ei putua. Eipä tietenkään, mutta erään ehkä puolueettoman suusta kuultu kommentti antoi ymmärtää minun vähän hoikistuneen. Ehkä se on se rautamöykky, jota olen vatkannu ja vispannu koko tammikuun. Se on 10 kg kuula. Nyt on tilluuksissa uus kuula, 16 kg, jospa sillä alakais rasvaki ottamaan ritolat. Jospa joo....

Hiilareita olen vältelly, en ole oikein sortunukkaan kertaakaan. Oikeen reilusti mihinkään. Nyt on ihan sopiva viilis, että tästä lienee hyvä jatkaa...jos sais ennen lomaa jotakuinki siedettävämmän näköseksi valaaksi ittensä, ettei tarttis iletyksen kera kattoa kuvia omista makkaroista, jäk!

Mutta nyt siis jaaritukset sikseen, iltakahaville ja kuulan pyörityksen kautta saunahan ja kohti uutta viikkoa...

Valostuvaa tammikuuta kaikille.