Otto 10 kk ja vähän tilitystä

Eilen oli Otolla merkkipäivä. Ja iso oliki. Sille tuli ikää 10 kuukautta. Pitäs saaha se luotettavalle puntarille, ja mitata se korkeuski, että mitä sanoo nyt.

Se on ihan ihmeen oppivainen poika, häätyy sanoa. Nuori on ja hurjassa iässä, mutta sille tuntuu järkipuheet menevän perille. Nyt on tosin, vissiin talavesta johtuen, tämmöset järkiperäiset harijotukset olleet vähän tauolla. Mutta jahka kevät tulee ja alkaa vähän lämpiämään, niin harjotukset jatkuvat.

Maaliskuun loppuun sijoituu ensmäinen näyttely aikuisiässä Otolle, eli Kemijärvellä on ryhmänäyttely 2 ja 5 ryhmän koirille. Sinne kaavailin alunperin Monaa, mutta Mona nyt on mullan alla, sitä on turha mennä esittelemään. Otto nyt kuitenki, ja voip olla, ettei muita sitten viijä. Jos nyt tämän kesän keskittyis Ottoon ja kattois miltä tilanne sitten näyttää. Voi pojat, että ootan näyttelyitä ja varsinki Oton osalta, kun siitä ei vielä tiiä, mikkä on sen mahollisuuvet. No, huonoppa tietenki, koska se on minun koira. Mullahan on huono tuuri. Mutta aina minä jaksan elää toivossa, ihan hullussa toivossa. Ja aina tulee pettymys. Mutta periksi ei piä antaa.

Tammikuussa päätin alakaa taas laihutuskuurille. Niinku viimiset 7 vuotta lähes sata kertaa. Tämän 7 vuojen aikana olen laihtunu varmaan jo oikiasti lähes 100 kg, mutta lihonu saman verran. Eli plus miinus nolla, taikka jopa lussna puolelle. Kyllä minä keinot tiiän teoriassa, miten laihutaan. Mutta mulla viiraa korvien välissä. Oon kai tunnesyöppö, en onneksi juoppo. Tämän todistaa se, että jos siideripullon avaan ja maistan, sen jälkeen siirryn jääkaappi linjalle, ihailemaan mitä sieltä vois syödä. Ja siirrän sen siideripullon jääkaappiin, ja sieltä niitä vajaita pulloja sitten löytyy...juomatta on jääny, mutta syömättä ei.

No, sitten olen kauhia hyvä selittelemään. Aina löytyy tekosyitä sille, miksi just on luvallista syyvä. On joulu, on synttärit, on viikonloppu, on joku pyhä, nyt ketuttaa ja herra ties mitä muita tekosyitä onkaan. Ja aina tulee se maanantai, sillon alotan taas 100. kerran. Ja mitä lajia tällä kertaa? Lasketaanko pisteitä, syödäänkö pussikeittoja, karpataanko vai mitä? Kaikki keinot on kokeiltu, onpa hyvinki.

Suosituksesta sitten innostuin lukemaan, ja siis myös tilaamaan, Kukka Laakson ja Varpu Tyvin (vai Tavi) maanantaisoturit kirjan. Sen ensimmäiset 34 sivua oli niin painavaa asiaa, että se osu ja uppos kerralla. Ei tämä homma onnistu, jos aina vain tulee jotain, minkä varjolla voi syödä, nyt täytyy pysyä linjassa. Olla kerralla tiukka ämmä, eikä vetkuta koko ajan. Ja harjotella pitää. Joka päivä jotaki. Mulla on kuula, semmonen 10 kg mollisko. Sitä olen ennenki pyöritelly, mutta ymmärrän siitäki jotain. Ainaki vähän enemmän, ku ennen. Nyt olen siis vetäny tämä vuojen tiukkaa linjaa. Onhan nyt jo 7. päivä. Että hyvin menee...phah!

Olen minä sortunukki kerran. Torstain työpäivä venyi yllättäin ilta kymmeneen, jouduin kauas kotoa, eikä ollu evästä mukana. Piti ostaa Rovaniemen shelliltä kinkkusämpylä, se ei sikäli passaa minun karppi-valioon, mutta jotaki oli syötävä. Sitten ostin paluumatkalle karkkia. Söin ne vasta kotona, ainaki sen Daimin. Ja koska väsymys ja harmistus sen päivän tapahtumista oli niin suuret, niin TOTTAKAI, minä palkitsin itseni syömällä Kotzonen, jonka Sambo oli ystävällisesti minulle ostanut. Tammikuun olin päättäny pitää tipattomana sen takia, että jäis jotain syömättä, ei juomisen vuoksi. Mutta otin lämmintä rommia yömyssyksi, en jaksanu kaikkia juoda. Menin heti nukkumaan, niin syömisvietti ei ehtiny syttyä. Voinen kehua itteäni tästä. Ehkä.

Keväällä on tiedossa ulkomaanmatka, ja olen päättänyt, että minä en ole enään tämän näkönen niissä kuvissa. Kauhia valaskala. Nyt pitää oikiasti jo näyttää joltain muulta. Nyt on pakko onnistua!

Otto, 10 kk.