Tammikuu kohta takana

Ihana luonto

Otto pakkaspoika

Onneksi! Se tietää sitä, että kevät tulee. Kevät on parasta aikaa. Aurinko paistaa ja kelit kohillaan. Jos on. 

Kesä tulee. Ja loma. Ja varsinki se loma. Ja pilikkikausi. Ja loma.

Mikä kumma se on, että voi ihiminen olla näin väsynyt. Kait se alkaa näkyä, että viimiset reilu 7 vuotta on väsymys ollu se päällimmäinen tunne tila. Lapsen syntymän jäläkeen loppu nukkumiset ja sitä kesti 4-5 vuotta. Ja sitten ku nukkuminen alako ees jollaki lailla sujumaan, sitten oli jo niin väsyny, että paremmat yöt ei pelastanu enään mitään. Sitten pölijä piti lähtiä kouluun. Ei se ollu heleppoa sekään. Vuojessa oli 2 virallista lomaviikkoa. Ja ku koulu loppu alako työt, ja siitä onki sitten ressiä revitty. Täytyy tunnustaa, että heikolla säikeellä on voimat. 

Jotenki semmonen hallinnan puute on alkanu vaivaamaan minua. Töissä en enään saa mitään aikaan, pyörin vaan ympyrää, eikä mitään tapahu...pätkii, pätkii ja pätkii. Perjantaina jopa ensimmäisen kerran koin semmoisen ihmeellisen tunteen, että pälä pälä pälä, evvk. Apua! Olinko se minä? Hemmetti, olin se minä..pelottava ajatus...mutta loman toivossa edelleen olen, jospa sitten sais vähän lepäiltyä. 

Laitan tähän kuvan, jonka otin aamulla. Siinä on kysymys ihan siitä, että pullot illalla täytetty lämpimällä vedellä ja ne peiton alla lämmittämässä minua. Mutta tässä on kuitenkin toinenkin puoli. Kukin katsoo sen omilla silmillään ja miettii, mitä miettii...

sairaanhoitaja -lehti ja viinapullot. Kuvan pullon on täytetty edellisenä iltana lämpimällä vedellä, eli toimivat ulkoisena lämmikkeenä.

Käytiin Oton kanssa lumikengillä rymyämässä risukossa. Oli ihanaa, mutta piti niin hopusti tulla takasin, kun Sambon piti lähtiä vaihteeksi töihin illalla. 

Nyt en enempää jaakaa, lähen kattomaan Putousta ja toivon, että Leena Hefner ja Usko Eevertti Luttinen pääsevät jatkoon...ja ja ja ja...minähän tiesin sen...

Kaikesta väsymyksestä huolimatta elämä jatkuu ja kevät tulee ja tuo monta hyvää asiaa tullessaan!

Otto

Aurinko armas

Otto

Lisää kuvateksti

 

 

 

Minun kipeä ja arka kieli

Mulla on kieli ollu kipeä jo kolmatta viikkoa, ja se on tuommoinen pilkkuinen, punakka ja arka. Koko ajan muistaa, että suussa on kieli.:=)

Tytöt ja pojat

Oton maalima on nyt sekasin. Se on sitä ihan oikiasti. Helinällä on juoksu alkanut aivan vasta ja Pihka taas kiinnostaa jostain ihmeen kumman syystä aivan tavattomasti. Otto nuuhkii ja yrittää tassuilla käännellä tyttöjä, istuu vieressä ja kuolaa. Siis ällöä, se kuolaa. 

Pihkalla ei ole mitään näkyvää juoksua taaskaan havaittu, mutta jotain kummaa siinä on. Sillä on karvat pois nisistä, ja Otto tykkää siitä ihan simona. 

Oton perintöpomppa

Otto lähössä lenkille, mutta joutessaan vielä tyttöjä ärsyttää häkissä

Sami kävi Oton kans tänään pitkän kävelylenkin. Se oli menny vapaana poroaidan ohi, jossa oli vielä porojen lisäksi ihmisiä, mutta ei ollu tieltä poikennu, kun kielletty oli. Viksu poika. 

Me taas puolestaan käytiin Helinän kanssa tuolla vaarassa kävelemässä jonkun tekemää lumikenkäilyreittiä. Siellä oli niin kaunista, että aivan ah! Minä heittäyvyin siellä hankeen selälleni ja annoin itelleni hetken aikaa hengähtää rauhassa, ja vain katsella taivasta. Makasin siinä niin kauan, että takamus paleltu. Mutta oli se ihanaa. Siinä mulla tuli mieleen, että ihiminen ihan selevästi vaatis laavu-/kotayön ees kerran lumiaikaan ja kerran sulan maan aikaan. Sitä minä kaipaisin. Ja toisaalta kaipaan ehkä aivan eniten Naruskan mökkiä. Siellä oli niin ihanaa olla. Ei ollu sähköä, ei tullu vettä. Takkatuli, ihana mökki, sauna ja luonto. Voi järjettömyys, miksi sen arvon ymmrtää nyt. Minäki sillon vain totesin, kun myynnistä alettiin puhumaan, että jo tuon vain saa myyvä, eihän siellä kukaan ees käy. Mutta nyt kävisin, haluaisin käyvä, muttei ole enään missä käyvä. 

Huomenna olis taas töihin lähtö. Saapa nähä, kestääkö näitä maanantaita pitkään. Vai jokohan minut pian heitetään pihalle? Onhan tuota tullu sanottua jotain epäkohdista, joten varmaan kuitenki lähtölaskenta on alkanu. No, ei auta. Sen olen oppinu, että mitään ei saa, jos ei yritä. Ja olen kai kokenu, että epäkohtiin pitää puuttua, ja niin olen teheny...lopusta en tiiä...Luultavasti kuitenkin varmana pidän sitä, että loppujen lopuksi se joka lehellä soittelee olen minä ja sitten se saku sammakko. Mutta koska kaikkea ei voi onneksi ite päättää, niin tämäki olokoon niitä tuntemattomat ovat Herran tiet- juttuja...

Kieli on kipiä, se on niin tajuttoman arka, että ärsyttää. Siis, kaikki vähänki väkevät ja muukki ärsyttää sitä. Kaikkien näitten vuosien jäläkeenkö se nyt nuista astmalääkkeistä on loukkaantunu. Miksi? 

Ai niin, sanoinko minä, että Otto paino vain 42 kg. Vain siksi, ku Oton velipojat painaa päälle 50 kg, jopa 53 kg tai jotain. Ja korkeitaki ne on, 70 cm. Aivan mahoton. Toivottavasti Otosta ei tule niin isoa. Sille riittäis tuo 67 cm. Haluaisin rajoissa olevan koiran, jolla ei ole mitään hylkäävää virhettä. Voi yhen kerran, että minäki jaksan taas haaveilla siitä menestyksestä...Aina pitää yrittää toivoa parasta ja luottaa siihen, että joskus on minunki vuoro, vaan tuntuu olevan peräpään numero jaettunna siinä numerolappujen javossa. Jooo-o. 

Otto on vähän murkkuikänen. Toissapäivänä oli neuvonpitoa siitä, että saako toisten koirien ruokia mennä syömään, jos toinen ei syö. Helinä ei syöny, ja Otto olis halunnu syödä. Pukkasin sitä pois kädellä ja eikö mitä, siitä se rontti hikeenty. Suuttu tosissaan, mutta niin suutuin minäki. Meillä tuli painimatsi olkkarin laattialla. Siinä kuule vaihettiin tuimia katseita ja tiukkoja otteita. En antanu periksi, mutta Oton oli pakko. 

Matolääkkeet annoin eilen Drontal compit heitin tessuille naamaan. Jotain hässäkkää on kai ruokapuolessa, tai sitten vielä jotain sisäloisia olis...Otto ripuloi, ainaki lenkillä. Okille ei maistu enään ruoka. Helinäki kieltäyty yhtenä päivänä syömästä. Ja se on aika ihme, Helinä on nimittäin superahne pystykorvaksi. 

Olisko tässä taas yheksi kerraksi asiaa...olisko? 

Tänään olen muuten jaksanu haaveilla lomasta. Olen kattonu ja ihaillu paikkaa, johon on matkan tarkoitus suuntautua. Sitten minä jo suunnittelin seuraavaa reissua. Olispa kiva lähtiä jouluksi Kanarialle, olisko? Minusta tuntuis siltä. 

Helinä ja Pihka tykkää korkeista paikoista

Ja sitten käsi...se on sitten pirullinen tuo vakuutusyhtiö. Ei ole työtapaturma, jos töissä sattuu, voi helvetti! Nyt se on sitten jossain muutoksenhakulautakunnalla. Jos olisin jotenki varakas, niin sanoisin, että oikeuteen mennään tämän homman kans ja katotaan kuka maksaa ja kelle. Mutta eipä taija säästöt riittää moiseen. Ei omat, eikä naapurinkaan säästöt. Nyt kuitenki ku vitkuttelivat tämänki päätkösen kanssa, meni umpeen se aikaikkuna, joka tekis maholliseksi ees sen, että saisin Kelasta matkakorvaukset. Mutta ei, meni perketi umpeen tuoki päivä. Eli olen nyt siis maksanu ensin 89 € käynnistä ortopedilla, ja sitten kyytit, jotka siis jäi saamatta 85 €. Kyllä siinä ihmiselle lovi tulee, ku rahalle on muutaki käyttöä. En tiiä, mutta tätä(kään) en niele. ENE!
Ja sormi, joka niin närää aiheuttaa minun ja vakuutusyhtiön välille on viime aikoina äityny niin kipiäksi, että aamusta jo herätessä pakottaa niin pirusti. Yritän olla syömättä särkylääkkeitä, koska olen mielestäni niitä niin paljon syöny, ettei ihiminen aivan määrättömästi niitäkään kestä, ainakaan minä, mutta tänä aamuna mietin, että pitikö ottaa Panacodia..en ottanu. Periksi en anna. Mutta pitkään pitää oottaa, että ehkä kuntoon peukun saan, kesäkuulle asti. Mutta kyllä minä jaksan oottaa, jos vain jaksan muuten. Sehän on toisaalta ihan hyvä ajankohta, jos vaikka miettii sitä, että Sambo lähtee kesätöihin. Olis kuiten yks ongelma vähemmän...se lapsenhoito-ongelma. Joka onki maailmassa yks iiiiso kysymys. Onneksi on naapurissa yks ihana enkeli, se on tuo Virpi! Iliman sitä, ei oikeasti olis mistään tullu mitään. Kaippa se kuitenki on niin, että kun tämä asia on Virpin kautta kunnossa, niin muut asiat voi sitten ollakki vähän sinne päin. Onhan se niin iso asia, että asiat sujuu ja lapsi on kunnollisessa paikassa, että sen vuoksi antais mitä tahansa. Tai no, en kuitenkaan kunnalle maksa tyhjästä. Mutta Virpi on painonsa arvonen kullassa, tai minun painon verran, ja se on paljon se! Jos Virpi luet, niin kiitos ja olet aarre!

No, jos vähän tästä tammikuun kiristeltystä jotain sanoisin, niin sen verran, että painohan ei putua. Eipä tietenkään, mutta erään ehkä puolueettoman suusta kuultu kommentti antoi ymmärtää minun vähän hoikistuneen. Ehkä se on se rautamöykky, jota olen vatkannu ja vispannu koko tammikuun. Se on 10 kg kuula. Nyt on tilluuksissa uus kuula, 16 kg, jospa sillä alakais rasvaki ottamaan ritolat. Jospa joo....

Hiilareita olen vältelly, en ole oikein sortunukkaan kertaakaan. Oikeen reilusti mihinkään. Nyt on ihan sopiva viilis, että tästä lienee hyvä jatkaa...jos sais ennen lomaa jotakuinki siedettävämmän näköseksi valaaksi ittensä, ettei tarttis iletyksen kera kattoa kuvia omista makkaroista, jäk!

Mutta nyt siis jaaritukset sikseen, iltakahaville ja kuulan pyörityksen kautta saunahan ja kohti uutta viikkoa...

Valostuvaa tammikuuta kaikille.

Pitelee pakkasta

Tosiaanki, onpa muka kylymä ilima. Perätikki -24, jossei jopa -25. Poikkeuksellisen kylymä keli. Tämä vuosi on ollu talavi minun mielehen. Leutoa ja luntaki on tullu. Viime vuosi, se oli toista. Hemmetin kylymää. Pakkasta piisas muistaakseni jotaki 180 päivää yhtä soittoa. Se on niin vistoa, ettei ole tosi. Inhoan yli 20 pakkasia. Minua ahistaa moinen kylymyys. Se ei ole hyväksi kellekkähän, ei eläimille, ihimisille, eikä autoille. Ja jos pitää johonki ajella autolla pakkasilla, niin sillon ahistaa.

Se hyvä puoli tietenki näissä pakkasissa, että se pitkähän hukassa ollu aurinko paisto tänähän, ihan niin että häikäs.

Olen tänä vuonna pysyny järjestyksessä syömisten kanssa. Ja olen jaksanu vielä liikkua. On ollu pakko. Ei mulla  niin sairaan huono kunto ole, en minä sillä, mutta olen niin totaalisen poikki töistä, että on ollu vähän niin ja näin sohvalta nousemisen kanssa.

Pihka nuolee minun hyistä kuulaa, huomaa silmä, joka hyvin hallukka

Helinä maistaa rautaa rajan takaa

Mahakipua on taas ollu. Omiksi tarpeiksi. Viijen päivän aikana 3 kipukohtausta. Se pistää kehittämään pelekoa. Se on semmosta pelekoa, ettei uskalla syyvä mitähän. Vaikka sehän ei toki tässä ruhossa pahaa tee. Kyllä tässä kestää vähän näläkää nähä. Mutta jos nyt ei sitä laske, niin sitä kipua minä pelekään. Se on kamalaa.

Tänään harjoteltiin hajottamaan kookospähkinää

Pihka kävi tiistaina hakemassa rokotukset ja passin. Olen sitä mieltä, että sillä on valeraskaus. Nisät on karvattomat ja se on jotenki töttöröö. Lisäksi Otto on aivan rakastunu siihen aika ajoin. Tai sitten sillä on kohtutulehdus. Mutta eläintohtorin mielestä se on ok, seurata pitää...

No, Ottoki kävi puntarilla, virallisesti tiistaina. Se paino minun epäilyistä huolimatta vain 42 kg, joka toisaalta voi olla tosi hyväki asia. Ei ole liian suuri liian nuorena. Ja korkeus sillä on 67 cm. 

Näin on asiat tällä viikolla.

Otto 10 kk ja vähän tilitystä

Eilen oli Otolla merkkipäivä. Ja iso oliki. Sille tuli ikää 10 kuukautta. Pitäs saaha se luotettavalle puntarille, ja mitata se korkeuski, että mitä sanoo nyt.

Se on ihan ihmeen oppivainen poika, häätyy sanoa. Nuori on ja hurjassa iässä, mutta sille tuntuu järkipuheet menevän perille. Nyt on tosin, vissiin talavesta johtuen, tämmöset järkiperäiset harijotukset olleet vähän tauolla. Mutta jahka kevät tulee ja alkaa vähän lämpiämään, niin harjotukset jatkuvat.

Maaliskuun loppuun sijoituu ensmäinen näyttely aikuisiässä Otolle, eli Kemijärvellä on ryhmänäyttely 2 ja 5 ryhmän koirille. Sinne kaavailin alunperin Monaa, mutta Mona nyt on mullan alla, sitä on turha mennä esittelemään. Otto nyt kuitenki, ja voip olla, ettei muita sitten viijä. Jos nyt tämän kesän keskittyis Ottoon ja kattois miltä tilanne sitten näyttää. Voi pojat, että ootan näyttelyitä ja varsinki Oton osalta, kun siitä ei vielä tiiä, mikkä on sen mahollisuuvet. No, huonoppa tietenki, koska se on minun koira. Mullahan on huono tuuri. Mutta aina minä jaksan elää toivossa, ihan hullussa toivossa. Ja aina tulee pettymys. Mutta periksi ei piä antaa.

Tammikuussa päätin alakaa taas laihutuskuurille. Niinku viimiset 7 vuotta lähes sata kertaa. Tämän 7 vuojen aikana olen laihtunu varmaan jo oikiasti lähes 100 kg, mutta lihonu saman verran. Eli plus miinus nolla, taikka jopa lussna puolelle. Kyllä minä keinot tiiän teoriassa, miten laihutaan. Mutta mulla viiraa korvien välissä. Oon kai tunnesyöppö, en onneksi juoppo. Tämän todistaa se, että jos siideripullon avaan ja maistan, sen jälkeen siirryn jääkaappi linjalle, ihailemaan mitä sieltä vois syödä. Ja siirrän sen siideripullon jääkaappiin, ja sieltä niitä vajaita pulloja sitten löytyy...juomatta on jääny, mutta syömättä ei.

No, sitten olen kauhia hyvä selittelemään. Aina löytyy tekosyitä sille, miksi just on luvallista syyvä. On joulu, on synttärit, on viikonloppu, on joku pyhä, nyt ketuttaa ja herra ties mitä muita tekosyitä onkaan. Ja aina tulee se maanantai, sillon alotan taas 100. kerran. Ja mitä lajia tällä kertaa? Lasketaanko pisteitä, syödäänkö pussikeittoja, karpataanko vai mitä? Kaikki keinot on kokeiltu, onpa hyvinki.

Suosituksesta sitten innostuin lukemaan, ja siis myös tilaamaan, Kukka Laakson ja Varpu Tyvin (vai Tavi) maanantaisoturit kirjan. Sen ensimmäiset 34 sivua oli niin painavaa asiaa, että se osu ja uppos kerralla. Ei tämä homma onnistu, jos aina vain tulee jotain, minkä varjolla voi syödä, nyt täytyy pysyä linjassa. Olla kerralla tiukka ämmä, eikä vetkuta koko ajan. Ja harjotella pitää. Joka päivä jotaki. Mulla on kuula, semmonen 10 kg mollisko. Sitä olen ennenki pyöritelly, mutta ymmärrän siitäki jotain. Ainaki vähän enemmän, ku ennen. Nyt olen siis vetäny tämä vuojen tiukkaa linjaa. Onhan nyt jo 7. päivä. Että hyvin menee...phah!

Olen minä sortunukki kerran. Torstain työpäivä venyi yllättäin ilta kymmeneen, jouduin kauas kotoa, eikä ollu evästä mukana. Piti ostaa Rovaniemen shelliltä kinkkusämpylä, se ei sikäli passaa minun karppi-valioon, mutta jotaki oli syötävä. Sitten ostin paluumatkalle karkkia. Söin ne vasta kotona, ainaki sen Daimin. Ja koska väsymys ja harmistus sen päivän tapahtumista oli niin suuret, niin TOTTAKAI, minä palkitsin itseni syömällä Kotzonen, jonka Sambo oli ystävällisesti minulle ostanut. Tammikuun olin päättäny pitää tipattomana sen takia, että jäis jotain syömättä, ei juomisen vuoksi. Mutta otin lämmintä rommia yömyssyksi, en jaksanu kaikkia juoda. Menin heti nukkumaan, niin syömisvietti ei ehtiny syttyä. Voinen kehua itteäni tästä. Ehkä.

Keväällä on tiedossa ulkomaanmatka, ja olen päättänyt, että minä en ole enään tämän näkönen niissä kuvissa. Kauhia valaskala. Nyt pitää oikiasti jo näyttää joltain muulta. Nyt on pakko onnistua!

Otto, 10 kk.

Uusi vuosi ja vanhoja kuvia

Koko karvainen joukko ja osa ihmisistä

Oliver ehkä hänen viimeisenä uutena vuotenaan, ihme olisi jos vielä ensi vuonna eläisi tähän aikaa

Yritän nyt sitten laittaa niitä kuvia, joita ei eilen onnistunu lisämään. 

Tässä nyt puuhastelleena totean, ettei tämä vieläkään mene niinku Strömsössä, ei onnistu, ei...mutta laitan nyt mitä tähän onnistuin lisämään. Jospa tässä on uuven vuojen jumitus tullu päälle. Nyt sitten painoin jotain nappia, ja näköjään tapahtui jotain ihmimeellistä, mutta mietitään sitä sitten. 

Kenellekkään meijän tessuista ei uusi vuosi tuottanu ongelmia, eikä ihimisillekkään. Tytöt nukku pitkään sisällä, eikä ne olleet ees sen näkösiä, etteivät jaksa nukkua koko yötä. Mutta sitten ku valoja sammuteltiin, niin jo heräsivät. Ei auttanu muu, ku juoksuttaa ne häkkiin. Mukava, ku on tämmönen riidaton lauma. Ei tarvi pelätä, että tulee konflikteja. Tietysti joskus ärähtelee, mutta missäpä sitä ei tuota soraääntä joskus kuuluis..

Mutta nyt lenkille ja karvatassuja mukaan...katsotaan kuka pääsee, ja millä mennään?

Otto ja Pihka taistelee

 

 

 

 

Otto (Rottrobis Amazing Bo, 9,5 kk

Komia oli kuusi meillä jouluna