R.I.P. Mona

Mona (19.2.2006 - 1.12.2011) vahtii risteyksessä, että kaikki menee niinkuin pitääkin.

Joulukuun ensimmäinen päivä toi surullisen uutisen. Mona oli muuttanut autuaammille mettästysmaille. Oli kai kuollu onnellisena, siinä työssään, mikä on se hänen päätyönsä ollukki, hirvenhaukussa. Oli löytäny luoti Monan ja siihen oli menehtyny. Maaliman viisain koira, ainaki semmonen, jonka minä olen tavannu. On kuulemma ollu historian ensmänen Vekku puhetta vaille, mutta sitä puheen puutetta minä en muista, mutta Monkkerin muistan. Mona oli viis vuotias ja muistan ku se synty, pari viikkoa ennen ku Lina synty. Sillon oli pentuja muistaakseni 12 vilistelemässä jaloissa. Mona oli kotikasvatti, Inkan pentu. Kerman värinen ja luonne aivan erikoinen. Ei olis tarvinu koskaan kiinni pitää. Se pysy mukana missä vain. Sen sai jättää irti pihalle ku lähettiin kuka mihinki, päiväksi. Se makas joko postilaatikolla ja vahti ohikulkijoita ja porotki se vahti samalla, eikä niillekkään koskaan mitään teheny. Ei ikinä, ku oli kerran kielletty. Iltasin se kävi nukuttamassa kaikki uneen, makas jokaisen sängyssä vuorollaan, ja kaikki luuli, että Mona nukku vieressä koko yön. Se nukku kaikkien vieressä. Aamulla ei ollu hoppu ulos, paitsi yhen vuojen ku käytiin lenkillä aamusin ennen seittemään, oppi se nekki erottamaan, koska on semmoset aamut ja koska muunlaiset. Kaikki asiat oli Monalle selevää opettamatta tai melkein niin, että kerran sanottu ja ajateltu, niin oppi oli siirtyny Monalle. Se oli ihmeellinen koira, osas nauraaki, vaikka niinkai nuo näyttää kaikki hänen kanssaeläjänsä muutki tekevän, Iitat ja Linat, yhtä hymyä. Mutta Mona ei tykänny pojista, Okia se muisti aina vannottaa, eikä Ottokaan säästyny siltä käsittelyltä, mutta erityisesti Oki sitä pelkäs. Mona oli niin erityinen koira, niin erityinen. Koiraksi ihmeellinen ja täydellinen. Muuta en voi sanoa, kuin lepää rauhassa Rakas Mona. Muistan sinut ikuisesti! Tähän ikään olen jo nähnyt niin monen koiran tulevan ja menevän, eikä vanhojen poistuminen enään pitkästi sureta, mutta kyllä tämä kuolema oli harmillinen juttu ja sen ajatteleminen saa vedet tulemaan silmiin, enkä oikein voi uskoa sitä todeksi, mutta totta se on, Mona on poissa.

Mona ja Pihka olivat sopuisat kaverit pitkään

Mona ja Pihka

Pihka ja Mona

Toki jotain hyvääkin, Oliver on tänään 13,5 vuotias vanha poika. Ja tuossa ku sitä oikein mietin, niin tuumasin, että se ei ole poika vanhentunu yhtään 13 vuoteen. Se on ollu jäykkä poika jo 7 vuotta, ja vissiin jo ennen sitäki. Harmaantunuhan se tietty on, mutta ei siitä mitään ikääntymisen merkkejä ole näkyvillä. Saa nähä, kuinka on pitkää ikää hälle luvassa. Piikkis kuoli tasan 13,5 vuotiaana.  

Tässä on vähän potilaan rooli mulla ny päällä. Silimä on tulehtunu, pienimuotoista lentsua siis niinku nuhaa, korvakipua, pääkipua, kaikki kivut siis oikealla puolella, sillä samalla, jossa silimäki on tulehtunu. Keuhkoissa on vähän semmoinen jännittävä tunnelma. Siis niinko pelottava, muistelen nimittäin sitä viime helemikuun keuhkokuumetta, ja vähän niinkon pelekään, koska nyt tuntuu siltä, että kaikki lentsut johtaa keuhkokuumeeseen, vaikka eihän se niin ole. Mutta en tiiä, ku olen ollu terve sen keuhkokuumeen jäläkeen, ääni menny kerran, mutta ei ees tämän asteista tautia. Tosissaan pää-korva-silmä-poski alue on todella kipiä, mikä se sitten onkaan syynä sille, mutta kuumettahan mulle ei vähällä kummalla tule, paitsi viime keväänä, sillon oliki 40 ja olo sen mukainen...hui, pelottaa ajatuski...

Mutta tämmösiä joulukuun alun tunnelmia, ei niin mukavia, mutta elämä jatkuu.