Sataa, sataa ropisee

Ihanat koirat sateessa. Pihka ja Otto

Jo se vain jaksaaki sataa...kuulemma vähän poikkeuksellista tänä kesänä. En minä ole mitään huomannu, olen ollu kesähorroksessa. Viime kesä oli musta, seki meni horroksessa. Anni sairasti koko kesän mystistä mahakipua, korvassa oli joku peikosta seuraava pöpö. Se oli pimeä, ahistava kesä. Tästä kesästä ei muuten vain ole havaintoja. Mutta nyt sataa. Aamullaki sato, oli oikiastahan ukkonen. Heräsin siihen viijen jälistä. Eilenki aamulla oli ukkonen. Mutta se oli aika myöhään. Ja vettä on tullu ku aisaa. Takapihan allas alakaa olla ääriään myöten täynnä vettä. 

Tulin töistä kotihin ja toinen asia (syömisen jäläkehen) oli ottaa tirsat. Oli niin väsy. Sitten päätettiin uhumata vesisajetta ja lähettii koko tokalla mettähän. Koirat ja me ihimiset. Ihana saje, ja mikä ihana tuoksu mettässä. Oli niinku olis kotonaan. Rakastan mettää! Mulle muuten tuli joku ihimeen metsä aarre lehti, aivan ku oisin joku metsän omistaja...tosi ammattilaisen lehti...no, perintöä ootellessa:=) 

Märät koirat Hiaceen koottuna

Otto riekku ja repi Pihkan narua, minkä kerkisi. Oki kuuhas omilla teillään, mutta aina ku Anni sitä kuttu, se tuli viivana paikalle. Sitten Pihka haisto sopulin, Ottoki peräti oivalsi sen olemassa olon, mutta ei ne sitä saanu, vaikka se kipitti nokan eestä karkuun.

Kotipihalla sitten kaikkien meijän jalakoihin tuli yhtäkkiä herra hiiri. Siitä kurvas ruohonleikkurin alle piiloon, mutta kohtasi kuitenki suuren metsästäjän Oliverin hampaat. Oki listi sen purasulla, jätti siihen pihakivelle makaamaan. Otto käveli perässä ja nielas kokonaisena. Käsittämätön koira! Yäk! Ja minä se vain aina pussailen nuita piskejä! Voi yhen kerran, että on ilijettävää sakkia.

Punasipulin kukka päässyt sisälle maljakkoon