Kenen saappaissa seisot?

Kenen joukoissa seisto, sen lauluja laulat...oliskohan tässä vähän viisautta näihin päiviin? Maailma on täynnä järjettömyyksiä, eihän ne monestikkaan näin pienehen ihimiseen paljon vastaa. Ei hermoon, eikä noin muutenkaan. Mutta ku ystävää satuteen, ja oikiastaan loukataan verisesti, vejetään matto jalakojen alta, ihiminen menettää malttinsa, ärtyy. Suorastaan kettuuntuu, niin ettei saata hengittää.Tai niinku joku joskus on sanonu, että vituttaa, ettei veri kierrä! Nyt tuntuu just tältä viimiseltä ilmaisulta! En ajatellu, että joutusin koskaan toisen ihmisen puolesta näin sanoinkuvaamattoman inhon valtaan. Vääryys! Sanon minä! Jaarittelen tässä pintapuolisesti vain, jottei kukaan käsitä mistä on oikiasti kysymys. Mutta sen totean, että MITÄÄN EI VOITA, JOS EI YRITÄ! Ja nyt tuntuu, että olis hyvä hetki yrittää, kannustan yrittämiseen! Se on vähän niinku ei voi voittaa, jos ei veikkaa. Tätä en silti ymmärrä, ku minä en voita koskaan missään arpajaisissa! Usein lupaan auttaa ystäviäni niissä asioissa, missä vain voin ja nyt lupaan tehdä niin, ja toivottavasti vähän vielä enemmän. Ilmaseksi ei ainakaan mitään heru! Perskeles!

Sopuli toisten "saappaissa"

Aamulla lähdin perjantain töihin ja ku ulos astuin ovesta joku pikku tyyppi piipersi portailla, hiireksi luulin. Ei se ollu se, mutta se oli sopuli. Se kipitti kukkapenkkiin ja kun sitten hääräsin siinä aikani, se sopuli meni Annin kenkään, joka oli portahilla. Sinne se meni, kenkähän. Turvahan! Hain kameran ja nappasin pari (huonoa) kuvaa. Pojat oli syöny sen raukkasen sitten. Oli kuulemma kerran päässy tirskuttamaan vastalauseen.
Päivä töissä oli taas raskas. Tykkään työstääni ku hullu polokasta, mutta alan tunnistaa väsymisen oireet itsessäni. Olen polttanu itteni loppuun kerran eläissäni ja työssä josta tykkäsin ku hullu. Tietysti se oli koiratyötä. Nytki teen työtä, josta tykkään liikaa, siksi vissiin jaksan väsyttää itteni siinä. Pitäs käsittää rauhottua, mutta eihän se rauhottuminen auta, se vain lisäis työtä entisestään. Mutta vielä ilolla lähen töihin ja tulen poiski, mutta kaikkeni antaneena. Olen ehkä väsynyt monen vuojen aikana, ja nyt se alkaa näkyä. Ja tuntua! Yritän jaksaa! Onneksi mulla on perheeni ja koirat! Koirat pakottaa ulkoilmaan ja sieltä yllättäin löytyy voimaa jaksaa. Olen ulkoilmaihminen! Näin todettiin kun hain kerran Kelaan töihin ja tulin 3.sijalle. Sinne haettiin sairaanhoitajaa, farmaseuttia tai jotain muuta toimistoalan ammattilaista. Olin sitä viimeistä sarjaa silloin. Farmaseutti voitti, sairaanhoitaja tuli toiseksi ja minä näytin liian ulkoilmaihmiseltä, kasvoista kuulemma näki, että olen ollut paljon ulkona. Voi kettu! Sillon minä ajattelin, että viiminen kerta, että ihon värin vuoksi syrjäytetään. Hakijoita oli lähes 30 sillon. Nyt olen sairaanhoitaja ja tuo toimistorottaki, vieläköhän näyttäisin liian ruskialta! Nämä valinnat puhuttavat tällä viikolla. Ja siihen on liittyvä tuo ykkösjuttukin.
No, kun tänään ylitöistä päästyäni olin matkalla kotiin, muistin että hemmetti meillä on neljältä hakutreenit! Ja minun piti päästä ajoissa töistä, ja ehtisin hyvin sinne. Katin kontit, myöhästyin sieltä. Onneksi väki ei ollu hävinny paikalta. Me Niinan ja Millan kanssa siellä sateessa tarvottiin. Eikä oltu sokerista, ei! Koiria hämmästytti tänään vesisade ja ilma, jossa ei tuuli käyny. Ensin oli Saltin ja Millan vuoro. Saltti osaa jo haukkumalla ilmaista maalimummukan löytymisen, viksu poika. Sitten oli Oton vuoro, se oli heti kärryillä hommista, vaikka onki aikaa siitä, ku viimeksi hakua on reenattu. Niina sano, että meidän Otto HELMI! Lämmittää mieltä ikuisesti! Kyllä se siltä tuntuukin, se on niin viksu ja rauhallinen ja kaikkea. Ja se sika räyhäs erkkarissa, lähes kuin viimeistä päivää! Mutta silti, se on loisto koira. Sitten vielä Niinan Malla lapinkoira ja Rauno oikiasti Rane sakemanni sai reenata hakua meillä. Mallahan on jo ammattilainen näissä ja Raunostakin tulossa hyvää vauhtia. Jännä, miten alkaa jotenki asioille tulemaan nimiä ja ylipäänsä uusia oivalluksia, kun joku osaa niistä kertoa. Nimittäin Niinalla tuntuu olevan jotenkin ihmeellinen kyky opettaa meitä pahvipäitä ja lukea koiraa, sekä määritellä jokaiselle persoonalle juuri niiden tarvitsemat keinot ja neuvot eteenpäin. Olen minä koiraihminen, ja luulen siis paino sanalle luulen tietäväni koirista aika paljonkin, mutta silti Niinalla on jokin taito yli meikäläisen. Arvostan sitä kykyä ja taitoa yli kaiken! Ja koen olevani onnekas, ku meillä on Niina apuna.
Huomenna on sitten alamittasten urheilukisat, sinne häätyy jaksaa herätä, vaikka kuinka ei haluttaiskaan. Varmahan sataapi vettä, se on kuulemma perinne! Mulla jo hengästyttää jo valmiiksi, ku huomenna jännitän pitkän matkan juoksua, ja tunnen suussani sen veren maun ja hengästymisen...plääh! Huomenna lisää ja toivottavasti myös koirakuvia.

Oliver pitää sajetta ja nukkuu omalla vuoteellaan